Shitty City bang-bang-banging against Queen B’s-walls

Kuva: Johannes Törn

Uuh, syksy alkoi hyvillä uutisilla. HRD:n b-tiimi tulisi tammikuussa Ouluun. Saataisiin kunnon peli tänne, ensimmäinen kotiboutti, miten huikeaa! Tyytyväinen tuumiskelu jatkui pitkään ja kailotin kaikille miten mahtava peli tulisi olemaan. Sitten heräsin parina yönä pieneen paniikkiin, että herranen aika, nehän murskaa meät! Hirmuinen jännitys hiipi iholle. HRD on jotain isoa, me ollaan pikku oululaisia vaan. Viime kuukausien aikana ollaan vielä menetetty pari kantavaa blokkeria polvivaivoille ja tulevan pelin ajan yksi superblokkeri olisi poissa, koska umpisuolensa päätti kokeilla maakuntamatkailua. Miten me voitaisiin pärjätä, apua.

Hiljalleen paniikki lientyi, etenkin treeneissä. Näin kaikki meiän tyypit. Meän ihanat tyypit, miten ne osaakin niin paljon jo kaikkea. Supersilakointia täällä, monsterihittejä tuolla. Aloin miettiä ketkä meiän tarmokkaista touhuilijoista nousisi täyttämään rosterista uupuvien superpyllyjen paikkoja. Into nousi uudelleen. Pikkusaleissa ja karting-radalla hinkutettujen tuntien opit pääsisivät valloilleen. Ellei sitten oikeankokoinen rata ja oikeat tuomarit saisi aikaan niin syvää hämmennystä, että shittaajat vain haahuilisivat radalta sivuun, hakisivat kahvipisteeltä kupposet ja alkaisivat pohtia miten hienoa olisi jos meiänki salit olisi näin isoja. Kyllä, olemme niin helposti hämmentyviä.

Parilla pelaajalla jännitti tuleva gearcheck. ”Saako luistin olla teipattuna jalkaan?”, ”Oho, mulla lähtee kyynärsuojasta tää kova osa irti.” Jutut kehitysapujoukkueesta lähtivät pian käsistä, mutta viisauden sanojakin sikisi. Yksi toveri totesi, että eihän nyt luistimen teippausta kielletä. Sehän itseasiassa vain osoittaa, että on vanha kunnon derbyharrastaja. Herttinen. Meillä tosiaan on jo Oulussa vanhoja kunnon derbyharrastajia. Ei olla enää vain lauma uteliaita tollukoita, joiden mielestä ehdottomasti tärkein juttu derbyssä on siistin väriset pleitit. On oikeasti harjoiteltu niin paljon, että luistimet hajoaa jalkaan. Liikutusta, oh.

Kävimme offareissa pätevinä läpi pelistrategioita. Yksi suurimpia pointteja oli tietenkin se, että pelataan viiksissä. Sen hemmetin teräväksi kuluneen viiksikynän voisi kyllä jo vaihtaa uuteen. Viiksillehän ei virallista selitystä ole, mutta itse miettisin sen kuvastavan sitä ettei itseään tarvitse ottaa liian vakavasti, vaikka jotain tekisikin tosissaan. Eräissä offareissa oli myös tarjolla jättiläispullia, mmm. Yritimme myös kovasti analysoida vastapuolta, kunnes joku kertoi, että Helsingillä on kaksimetrinen jammeri. Syvä hiljaisuus.

Pelipäivä oli yllättävän pian kohdalla. Jättipullien sijaan aloin kovasti pohtia ollaanko me sittenkään valmiita, pystytäänkö me mihinkään, mitä hittoa me tehhään. Entä jos tunaroin niin pahasti, että jollain irtoaa jalka eikä kukaan enää puhu minulle? Pelipaikan aulaan saapuessani kaikki epäilykset kuitenkin haihtuivat kun shittaajatoverit olivat touhukkaina toivottelemassa huomenia eivätkä lainkaan ärähdelleet tai nurisseet, kun kerroin rataa varten varattujen teippien jäätyneen yöllä autossa. Sen sijaan yhdessä hieroimme takkini etumusta, jonka alla lämmittelin teipinreppanoita. Miten sitä voikin joskus jännittää niin höpsöjä asioita?

Pukuhuoneessa näytti sangen shittaajamaiselta. Burneri-Pate-nurkkaus tursusi tavaraa kaikkialle, joku tuli paikalle vähän myöhässä ja eväitä vertailtiin kovaa kyytiä. Jollain aikaa nousi keskuudessamme suuri ihmettely siitä miten reippaasti helsinkiläiset suorittivat alkulämpimiä aulassa. Pitäisiköhän meiänki, vaikutti aika järkevältä. Mikäs olisi parempaa kuin improvisoitu joukkohaahuilu aamutuimaan. Mansikoiden poiminta, ympyrässä juoksentelu ja muutama erä nenäpainia ajoi asian. Palasimme pukuhuoneille laittamaan kamppeita päälle. Pian alkoi mielessä velloa villi odotus päästä kentälle ja tehdä parhaansa. Samaa hoettiin yhdessä ja huudeltiin pukukopissa äänet auki. Mennään sinne kotiyleisön eteen ja tehdään parhaamme, mitäs tässä nyt muutakaan. Suuntasimme painin jäljiltä jomottavat nenumme kohti salia.

Ensimmäinen jami alkoikin sitten niin hienosti, että päätin mennä seuraamaan sitä jäähyboksista, köhköh.  Näinkö oikein, saimmeko leadin? Saimmeko toisenkin? What is this madness??

Pelissä meiän bouttineitsyet loisti innokkuudellaan ja superkokeneet yhden boutin veteraanit loisti ihan muuten vaan. Koko ajan näkyi tuimia keskittyneitä ilmeitä, jotka kohta jo vaihtuivat mahtavan ilkikurisiin virneisiin. Viiksen haituvat vienosti vipattivat poskia vasten vauhdin kohotessa. Penkillä oltiin yhessä, kentällä oltiin yhessä. Jopa jäähypenkillä oltiin innokkaasti yhdessä. Pelin jälkeen ei tarvinut kattoa taululle. Ihan sama mitkä luvut siellä olisi. Oltiin pelattu ensimmäinen kotiboutti. Jo sillä me oltiin voitettu.

Rakastuin meiän tiimiin taas uuestaan. Tyypit lämmittelee vaihtopenkillä tanssimalla, tyypit rauhottelee toisiaan koko ajan ja ojentelee eväitään uupuneille. Eihän sitä olisi mitään ilman omaa joukkuetta ja niitä tyyppejä keiden kanssa saa olla ja pelata.

Huh, liikutushuurujen väistyessä treeniarki puskee taas ihanasti päälle. Paljon löytyy parannettavaa. Oikeinki paljon. Mutta niinku me aina sanotaan, olisihan se tylsää olla täydellinen.

Pate aka Molly Crashdoll #999